6.12.2021
Tämä poikkeuksellinen aika on laittanut liikkeelle enemmän tämän laiskemmankin sohvaperunan. Olen aina tykännyt kävelylenkeistä kaverin kanssa tai yksin musiikkia kuunnellen. Nyt se on saanut aivan uusia merkityksiä. Yhä useammin lenkit ovat suuntautuneet metsään ukoilureiteille ja mielellään lähelle vettä. Lapsuuden muistot partiolaisena tulee siellä mieleen ja koen lähentyneeni luonnon kanssa uudelleen, saan siitä lisäenergiaa, joka myös rauhoittaa mieltä. Kuitenkin illalla kömmin mielummin omaan pehmeään sänkyyn, käpy nyppyisen retkipatjan sijaan. Ehkä yksi yö menisi teltassa, niin kuin muutamia vuosia sitten.
Kävelylenkki metsässä on nopea ja varma tapa purkaa stressiä ja selvittää ajatuksia. Se on niin hyvää vastapainoa sisällä maski päällä puurtamiselle. Hetken irtiotto luonnon helmassa on voimaannuttavaa. Kävely jo itsessään voi lievittää ahdistusta ja kohentaa mielialaa. Puhumattakaan aisti kokemuksista ympäröivän metsän. Oksien rasahdusten, tuulen havinan ja lepattavien lehtien välkkyessä, näen sinisen taivaan katseen kurkottaessa ja puiden korkeuksiin ympärillä kohotessa. Sekä sateen jälkeisten tuoksujen, aamun ja illan varjojen, kuivan heinän nenää kutittaen ja pehmeän sammalen kosketuksen. Puun kaarna pinnan epätasaisuuden ja luonnon syksyn väreihin vaihtumisen, näillä sisäistä olotilaa korjaten, jaksaa arkea huomisen. Silloin syntyy rauha ja tyyneys mielen sopukoihin. Edes hetkeksi. Sitä janoaa hektisen elämän uuvuttama kehokin. Metsään voi jättää ajatukset jotka ovat turhia ja joista haluaa luopua. Meillä Suomessa on myös erityinen mahdollisuus nauttia erilaisista vuodenajoista. Tykkään niistä jokaisesta, vaikka inhoankin kylmää. Talvi on kaunis lumipeitteen saavuttua ja pakkasen paukkuessa lumi narisee kivasti kengän alla. Pimeä tulee liian aikaisin, mutta ajasta saa tunnelmallisen kun hyödyntää kynttilöiden ja muiden valaistusten käytön. Jokaisen on vaan keksittävä miten tästä luonnon lepokaudesta selviää, kun meidän ihmisten pitää kuitenkin jaksaa ahertaa töissä ja arjessa entiseen tapaan.
Vuosi sitten kevät oli energinen, mutta jossain välissä jaksaminen alkoi hiipua ihan huomaamatta ja vasta ihanan kesän jälkeen, syksyn syventyessä kohti talvea heräsi ajatus. Voiko näin väsynyt olla vain työstä vai olenko oikeasti niin laiska, että nukun kaiken mahdollisen ajan. Myös mieliala alkoi heitellä, onkohan vaihdevuodet tulossa vai onko tämä jotain muuta pohdin ja lopulta otin selvää väsymyksestä. Syyn väsymykselle sain kilpirauhasen vajaatoiminnasta, joka toi helpotuksen tunteen ja armollisuutta itseä kohtaan. Lenkkeily jäi ja muukin ulkoilu minimiin. Nyt on tullut talvi ja kylmä aika, joka ei ole innostanut kuin välttämättömän liikkumisen ulkona, vaikka kilpirauhasarvot pikkuhiljaa nousevat taas kohdilleen. Päivät kuluvat nopeasti työn ja kodin askareiden välillä. Vuorotyöläisen rytmit on jatkuvasti sekaisin, siihen väliin on vaan yritettävä saada taas ujutettua itsestä huolehtimista ja jossain muodossa liikkumista. Ei liikaa vaatimuksia, vaan lempeästi itseä kuunnellen haluan tuon aiemman olotilan takaisin.
Tuleeko kaikki enää olemaan kuin ennen poikkeusolojen jälkeen? Epäilen. Yhteiskunta oli palautumassa pikkuhiljaa normaalin tilanteeseen, mutta korona on jättänyt jälkensä ja nostaa taas päätään. Haasteiden lisäksi tämä kokemus on myös opettanut ja antanut uusia oivalluksia myös itsestämme. Nyt oli pakko pysähtyä ja oli aikaa miettiä asioita. Elää enemmän hetkeen tarttuen. Mennyt muistaen mutta eteenpäin katsoen. Ne kolme tasapainossa keskenään, on hyvää elämää. Joskus tästä on itseään muistutettava.
Ennen murehdin enemmän menneitä ja tulevia asioita. Olen alkanut luoda asennetta, että eletään päivä kerrallaan. Vaikkakin onhan sitä joitakin juttuja suunniteltava alustavasti jo etukäteen. Se pitää meidät toiminnassa ja ajatukset tulevassa. Olen joutunut opettelemaan, että tilanteet voi muuttua nopeasti ja on kestettävä epävarmuutta, tämä on hyvää siedätyshoitoa liian tarkalle suunnittelija luonteelleni. Kaikkea ei tarvitse, eikä pysty kontrolloida. Parhaimnat matkat, illanvietot ja muut hauskuudet ovat syntyneet juuri heittäytymisellä tilanteisiin. Kaikki ei mene aina käsikirjoituksen mukaan ja haluaisinkin olla enemmän tämä heittäytyjä. Sitäkin voi opetella.
Ikäkin on tuonut uutta näkökulmaa asioihin. Millaista elämää haluan elää ja mistä vielä unelmoin? Niin kauan kuin on unelmia, on toivoa. Joitakin unelmia on mahdollista toteuttaa vain, jos uskaltaa siirtyä epämukavuus alueelta pois ja ottaa riskejä. Mikään ei ole varmaa edes tutussa ja turvallisessa. Ja ”pessimisti ei pety” ajatuksen istuessa olkapäällä voi sen tönäistä pois. On paljon luonteesta kiinni, miten nopeasti pystyy tehdä päätöksiä ja muuttaa suuntaa. Parhaiten se onnistuu kun kysyy itseltään olenko onnellinen? Mikä tekee minut onnelliseksi? Mikä voisi olla se pieni askel kohti tavoitettani? On hyvä myös muistaa, että tavoite voi muuttaa muotoaan tai suuntaa sitä kohti kulkiessa.
Jos vain etsimme, voimme jotain hyvääkin tästä tilanteesta ja korona-ajan rajoitteista johtuvista kokemuksista löytää. Kaikella on kääntöpuolensa, niinkuin kolikossakin on kaksi puolta. Korona kurimus on myös voinut opettaa jotain. Entä mikä on ollut haastavinta ja miten olet siitä selvinnyt?